Leevi

7.4.2009 klo 14.02

Tänä aamuna klo 5.41 soi orgaaninen herätyskello. Leevi ei nimittäin saanut enää oltua paikallaan ja vehtasi niin, että koko sänky tärisi. Päästettyään muutaman unenpöpperöisen itkuäänen, iskä otti pojan syliinsä ja suuntasi olkkariin, jossa viidakko odotti malttamattomana pientä viuhujaa. Reilu tunti meni hujauksessa, kun vesseli huiski menemään kaiken maailman ankkoja, palleroita ja kilpikonnia, jotka roikkuivat telineessä juuri pienten käsien ulottuvilla.

Vauvan motorisen kehityksen eteneminen on hurjan mielenkiintoista seurattavaa. Nyt juuri on meneillään se vaihe, että ei kulu enää kauaakaan, kun poika jo käännähtää selältä mahalleen. Pieniä hetkiä olemme jo “istuttaneet” Leeviä mm. hoitopöydän reunalla, mutta ei pitkään, jottei pieni ruoto rasitu. Ja ah, miten jämäkkä onkaan poikamme avustettu seisominen esimerkiksi äidin vatsan päällä sängyllä loikoillessa!

Koliikki on ohi. Ja koliikkia se todellakin oli. Kävimme näyttämässä Leeviä lastenlääkärillä ja tämä määritteli koliikin niin, että jos kolmena päivänä viikossa kolme tuntia päivässä vauva itkee, voidaan jo puhua koliikista. Meillä oli sitten varmaan joku Colique De Luxe, kun Leevi huusi seitsemänä päivänä viikossa vähintään seitsemän tuntia päivässä. Mutta ei enää. Luonto on kyllä ihmeellinen, kun lähes päivälleen kolmen kuukauden iässä huuto loppui kuin seinään ja jäbä heräsi uuteen elämänvaiheeseensa leveän hymyn kera. Ja mikä hymy se onkaan! Nykyään vehtaamisen ja vanhan kunnon syömisen ohella lempiharrastuksiksi ovat nousseet jokeltelu, kuolaaminen ja käkätys. Hurmaavaa, aivan täysin hurmaavaa.

Sirkka-mummulle kuuluu suurin kiitos, jota maa voi päällään kantaa. Ilman häntä ja Matti-taataa meillä asuisi Leevin kanssa kaksi kuihtunutta zombieta, jotka etäisesti muistuttaisivat Annaa ja Teemua. Sen verran raskaaksi jatkuva itku kävi. Mutta siitä selvittiin.

Leevi on aloittanut uimahommat. Tänään oli viides kerta, kun Anna vei pojan vauvauintiin ja viimein iskäkin pääsi mukaan. Tosin vain altaan reunalle kamera kourassa, mutta kunhan isukin sitkeä flunssa hellittää ja aikataulut antavat myöden, sukeltaa koko pieni Niemelän perhe veteen yhtäaikaa, yks-kaks!

Hyvää kevättä kaikille!

17.2.2009 klo 18.33

Teatterilta on talviloma. Toinen päivä on menossa ja iskä on väskä. Töitä viihderintamalla on piisannut viime viikkoina riittämiin, mikä puolestaan on edesauttanut odottamaan sitä, että lomalla pääsisi olemaan perheen kanssa kotona paljon enemmän kuin tavallisesti. Tämä taasen on johtanut siihen, että se mahdollinen rentoutuminen, jota muinoin tuli talvilomilla harjoitettua, on vaihtunut alituiseen paijaamiseen, vaipanvaihtoon, ruoanlaittoon ynnä muihin jokapäiväisiin askareihin pienen vauvan sisältävässä perheyksikössä. Ja hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Leevistä on tullut melkoisen vaativa patukka. Mittaa on jo yli 60 senttiä, vaikka ikää tulee vasta kymmenen viikkoa huomenna täyteen. Suuresta kaikukopasta on hyötyä omien mielihalujensa mahdollisimman nopeaan täytäntöönpanoon, kun ei jäbän äänikään ole sieltä aivan pienimmästä päästä, vaikka se pää vielä aika pieni onkin. Vatsaa vääntää välillä niin, ettei voisi kuvitellakaan minkään luontokappaleen joutuvan kohtaamaan sellaisia kasvukipuja. Valmistuisipa pieni suolisto jo sassiin, jottei poikaa enää koskisi. Samalla vanhempien ja isovanhempien korvat saisivat rikkahippusen mahdollisuuden säilyä eheinä.

Mutta ne hetket, jolloin Lepatsuikkeli on valveilla ilman kipuja: aivan parasta ja mahtavinta aikaa! Kaikki ympärilläoleva on alkanut kiinnostaa jämerää jätkää ja voi sitä tutkimisen riemua. Miten mielenkiintoinen voikaan olla olohuoneen kattolamppu tai yksinkertainen rapiseva kukkalelu. Lattialle asetettava mobile, jota kutsumme Anna-vaimoni kanssa viidakoksi, on osoittautunut aivan mahdottoman viihdyttäväksi paikaksi viettää valveillaoloaikaa. Nalleklovni, akrobaattikissat ynnä väkkyrät ja hyrrät saavat kyytiä, kun hajuherneemme hahmottaa ulottuvuuksiaan. Ja mikä ihana meteli siitä syntyykään. Hyvinkin saattaa puoli tuntia hurahtaa käsiä heiluttaen ja vasta nälkä havahduttaa pojan huomaamaan, että: “Ai niin, minullahan taisi olla pari sellaista isokokoista palvelijaa, joista molemmat ovat saaneet jo aivan liiaksi asti viettää aikaa omien juttujensa parissa. Nyt, äiti, tissiä kehiin, ja isä, basso sivuun ja nukutushommiin! Meikäpoika aloittaa muuten konsertin, jossa esitetään Leevi Pyry Samuli Niemelän sävellys ‘Why Don’t You Get Me My Sapuska And Sassiin’ soolosarjasta ‘Scream, d-molli’ nuorehkolle miesäänelle ja vaipan demppaamalle peräpäälle.”

2.1.2009 klo 15.26

Kiitos kaikille teille ihanille sukulaisille ja ystäville, jotka olette jakaneet ajatuksianne kanssamme. Ilolla jatkan tuntojeni luotaamista kyberavaruuden väljille vesille. Ja tämän käsittämättömän mieli- ja kielikuvan jälkeen asiaan:

Sain Anna-vaimoltani joululahjaksi Rush-yhtyeen Snakes and Arrows -live-dvd:n, joka on taltioitu Hollannissa vuoden 2007 lokakuussa eli vain muutaman päivän sisällä siitä, kun olin Helsingissä rakkaan velipoikani kanssa katsomassa kyseisen kiertueen Suomen-keikkaa. Annan lähdettyä tänään kaupungille asioille päätin sivistää Leeviä ja tutustuttaa hänet tähän suuresti pitämääni kanadalaiseen rock-kolmikkoon, joten poistin muovikääreen lahjani ympäriltä, laitoin dvd-levyn soittimeen, otin pojan rintaani vasten ja asetuin sohvalle löhöämään aivan erityisen mukavaan asentoon. Olin juuri syöttänyt pienen esikoiseni, mistä johtuen tämä sammui lähes välittömästi syliini, ja vaikka – tavoilleni uskollisena ja naapureitteimme harmiksi, kenties – luukutin Rushia suhteellisen lujaa, poika tuuti somasti tuhisten kuin maailmassa ei voisi parempaa paikkaa ollakaan. 

Koin valtavan tunne-elämyksen, kun konserttitaltiointi oli päässyt The Mission -kappaleen kohdalle. Reilu vuosi sitten Helsingissä kyseinen suosikkibiisini sai kyyneleet silmiin ja hehkutimme velipojan kanssa juuri tätä hetkeä vielä viikkoja konsertin jälkeen. Kun nyt katselin dvd:tä poikani maatessa rinnallani, tunsin aivan valtavaa rakkautta Leeviä kohtaan ja koko ruumini täyttyi lämmöstä tuoden taas kyyneleet silmiini. Siinä, missä musiikki saa aikaan selittämättömiä elämyksiä, oman poikani nukkakarvainen korva kymmenen sentin päässä kasvoistani liikautti sisälläni jotain, jota en tiennyt siellä olevankaan. Niin suloinen ja hauras, pieni ihminen, jonka olemassaolosta ei vielä The Mission -kappaleen soidessa Hartwall Areenalla lokakuun 29. päivä vuonna 2007 ollut tietoakaan. Kuin myös en olisi voinut kuvitellakaan löytäväni elämälleni sisällön näin nopeasti. Tarkemmin ajateltuna ei siis ole mikään ihme, että kätköissä olleet tuntemukset tunkevat pintaan.

Leevi on kyllä aivan loistotyyppi. Eilen laitoimme hänet vatsalleen sängylle makoilemaan ja miten hienosti reilu kolmiviikkoinen uroomme nostikaan päätään! Niska vahva ja asento päättäväinen – poika on kohta pystyssä jo. Tai no, ehkä odotamme vielä hieman. 

Se, mitä sanotaan rakkaan lapsen nimien lukumäärästä alkaa avautua tuoreelle isälle. Anna totesi eräänä päivänä Leevin huutaessa kurkku suorana, että tämä on kuin hillonuija. Sana oli niin kuvaava kaikin puolin, että siitä tuli heti yksi suosituimmista kutsumanimistä. Myös kasvonpiirteiden saadessa lisää massaa ja äidin rinnan ollessa yksi mukavimmista paikoista oleskella löytyi toinen kutsumanimi kuin vahingossa: tissiposki. Osalle tätä lukevista nämä nimet eivät varmasti kuulosta kuin sadistisilta haukkumanimiltä, mutta meidät paremmin tuntevat tietävät, mitä ajatella. Ehkä. Toivottavasti. Vai olisiko meidän aika käydä tutkituttamassa kaalimme? Ei, jos poika vain vaikuttaa jatkossakin yhtä tyytyväiseltä.

Tukkaa Leevillä on ollut aina syntymästä saakka. Ja voi, miten se onkaan hurmaava tätä nykyä! Välillä hiukset sojottavat päälaella suoraan ylöspäin kuin irokeesi intiaanilla ja toisinaan koko kuontalo on pystyssä Sex Pistols -yhtyeen Johnny Rottenia mukaillen. Korkeat ohimolahdekkeet taas tuovat mieleen entisen valtakunnansovittelijan, jo edesmenneen Jorma Reinin, joten nämä kaksi J.R.-alkukirjaimilla varustettua herraa aikaansaavat kuin itsestään kutsumanimen Junior, joka ei kuitenkaan ole vielä aktiivisessa käytössä. Ehkäpä sitten, kun tissiposki kasvaa niin suureksi, että hän ymmärtää höpinöitämme, korvaamme ilmauksen “hillonuija” juniorilla. Aika näyttää tämänkin.

27.12.2008 klo 20.20

Tänään on ollut raskas päivä. Poika, jota kutsun jatkossa Leeviksi, on huutanut lähes tauotta viime illansuusta asti. Ehkä liioittelen hieman, mutta se on tyylilleni tavanomaista. Joka tapauksessa vaimoni Anna ja minä alamme olla aika väsyneitä.

Leevi on kaksi viikkoa ja kaksi päivää vanha. Yöllä 3.16 kertyy jälleen yksi vuorokausi ikämittariin. Muistan vielä suhteellisen hyvin poikani elämän alkumetrit, siksi kirjoitan tätä nyt. 9.12. oli esikoispoikamme arvioitu syntymäaika. Kyseisen päivän iltana olimme Porin Prismassa ostoksilla – olimmehan saaneet siivousvimman, jonka johdattamana päädyimme paikalliseen kulutushelvettiin hankkimaan kaiken maailman säilytyslaatikoita ja kuorimaveitsiä kotiimme. Meillä oli käytössä vanhempieni auto, koska itsellämme ei kyseistä hyödykettä ole ja parempaan saumaan ei olisi voinutkaan osua lapsiveden meno. Siivoilin työhuonettani, jonka Anna on ristinyt Mustaksi aukoksi sen tapiumuksesta imeä sisäänsä lähes kaikki materia, tai no ainakin sellainen aines, joka ei löydä paikkaansa muualta nuoressa kodissamme. Järjestellessäni hyllyjä, jotka muuton jäljiltä ovat edelleen aivan totaalisessa sekavuustilassa, löysin pinon cd-levyjä, jotka luulin kadottaneeni ikuisesti. Laiton soimaan Freddie Mercuryn parhaat ja en päässyt ensimmäistä kappaletta loppuun, kun kuulin voimakasta koputusta jostain. Luulin naapureiden hermostuneen metelöintiimme, olihan kello jo yli kymmenen illalla. Koputtaja olikin rakas vaimoni, joka istui vessassa ja joka ei toistuvista yrityksistään huolimatta saanut minuun sanallista yhteyttä; vanhan talomme seinät eristävät ääntä yllättävän tehokkaasti.

Viimein ymmärrettyäni asian laidan, eli että lapsivesi taisi nyt mennä, aloin rauhallisesti mutta tehokkaasti suunnitella lähtöä synnytyslaitokselle, jonne Anna soitti vielä varmuuden vuoksi, ettemme vain ylireagoisi. Sieltä neuvottiin pistäytymään, joten hetken vielä tilannetta tarkkailtuamme ja auton niin sattuvasti ollessa käytössämme lähdimme Satakunnan Keskussairaalaan, jonne saavuimme siinä yhdentoista jälkeen. Meidät vastaanottanut kätilö tutki Annan tilan ja, kuinka ollakaan, supistukset olivat jo täysin säännölliset ja avautuminenkin lähtenyt käyntiin. Ei siis muuta kuin synnytyssali numero kakkoseen odottamaan ponnistusvaihetta.

Supistukset vaikuttivat todella kivuliailta. Onneksi synnytysosaston kylpyamme oli vapaana, joten Anna ympyröi itsensä vedellä puolen tunnin ajan. Kylvyn jälkeen siirryimme takaisin synnytyssaliin ja Anna kytkettiin monitoriin. Siinä sitten istuimme vierekkäin, Anna keinutuolissa ja minä tavallisessa, seuraten vauvan sydämenlyönetejä ja kohdun supistusten etenemistä näyttöruudulta. Avautumisvaihe kesti sellaiset kolme tuntia ja tasan klo 3.00 supistukset olivat muuttuneet niin säännöllisiksi ja kohdunsuu täysin avautunut, että ponnistusvaihe alkoi. Se kesti 16 minuuttia, jonka aikana Anna taisteli supersankarittaren lailla. Yritin auttaa sen, minkä mies tilanteessa voi. Annoin ilokaasua ja loppuvaiheessa pidin kiinni Annan reidestä samalla vääntäen leukaa rintaan, kuten kätilö opasti. Keskiviikkoyönä 10.12.2008 klo 3.16 poikamme näki päivänvalon – tai no, ainakin synnytyssalin kelmeän keinovalon – ensimmäistä kertaa elämässään. Tunne oli tuoreella isällä sanoin kuvailematon. Mittaa vastasyntynellä oli hulppeat 51 senttiä, painoa 3.390 grammaa.

Synnytysvuodeosastolla viihdyimme lyhyimmän mahdollisen ajan, joten heti sen ollessa mahdollista lähdimme kotiin. Tämä tapahtui torstaina 11.12. siinä yhden jälkeen. Tarkistettuani kellonaikaa kuvatiedostoista huomasin digikameramme olevan edelleen kesäajassa. Olisi pitänyt muistaa vaihtaa asetus, mutta niin sitä elää elämäänsä kaiken tohinan keskellä vain herätäkseen huomamaan sen vilistävän kovaa vauhtia ohitse silmien. Tätä huomiota olen tehnyt siitä lähtien, kun poikamme tuli kotiin. Koko ajan on pitänyt aloittaa tämän päiväkirjan kirjoittaminen ja nyt viimein se tapahtui. Joulun rääppeet mahassa on hyvä hengähtää sängylle tietokone sylissä ja muistella lähiviikkojen tapahtumia. Poika on viimein rauhoittunut Anna-äidin syötettyä hänet raskaan sukuloimisen päätteeksi. Leevi näki tätinsä Hannan ja tämän Jussi-puolion ensimmäistä kertaa tänään. Myös Jussi-setä oli mukana, molemmat sisaruksistani kun asuvat Helsingissä ja sieltä Poriin tuleminen on aina oma juttunsa. Ihanaa, että tulivat ja samalla ihanaa, että nyt saamme olla ihan vain kolmestaan, sillä joulun sukuloimiset kaikkine syömisineen ovat tainnuttaneet väsyneen isän aivan täysin.

Leevi ei ole nukkunut öitään kovin hyvin. Tuntuu omaksuneen keikkatyöläisen päivärytmin heti kättelyssä. Ihmisten käydessä kylässä meillä tai meidän ollessamme vierailulla poikanen tuutii kuin viimeistä päivää, mutta heti hässäkän vaimettua ja yöllisen rauhan laskeuduttua pikkuisella alkaa aivan tolkuton hemmoilu. Eikä uni tule silmää ennen viittä aamuyöllä yleensä. Olemme yrittäneet saada Leeviä – tai Lepatsuikkelia – nukkumaan omassa laatikossaan, joka on se samainen pahvilodju, jossa äitiyspakkaus saapui seuraamme. Ehkä pikkukaveri on sen verran hienostelevaa sorttia, että ei oikein uni tule silmään tässä kyseisessä nukkumatilassa, vaikkakin Anna on sisustanut laatikon tosi somaksi kaikkine pehmoleuineen päivineen. Leevi onkin jokaöinen tuttu aviovuoteessamme, joka lainehtii aina aamuisin Annan maidontuotannon ollessa vähintäänkin riittävää yhdelle vauvalle. Ja parivuoteelle…

On niin ihanaa nähdä oman poikansa kehittyvän päivä päivältä yhä hurjempaa tahtia. Posket pyöristyvät, katse terhakoituu ja tukka nousee aina vain enemmän pystyyn. Punkkariainesta, kuka tietää? Rakastan poikaani aivan äärettömästi ja toivon tekeväni kaiken mahdollisen, jotta hänellä olisi turvallinen ja rakastettu olo.